Kärsimyksen kuvaus loittonee kärsimyksestä
09.12.2025
Kuvataiteessa kärsimyksen kuvaus tuntuu loittonevan itse kärsimyksestä, mutta samalla se ikään kuin lähentyy tai imeytyy takaisin kärsimyksellä ”jalostettuina” taideteoksina, muistuttamaan meille ihmisille siitä, mitä me olemme.
Kuvassa kaadun. Pääni on heilahtanut taakse ja takaraivo suuntautuu kohti maata. Kasvot kohoavat ylöspäin, silmät ovat kiinni. Rintakehä on avoin. Jopa epäluonnollisella tavalla avoin. Oikea käsi seuraa kehon kaatuvaa liikettä. Kuvan tausta on tumma, mutta siitä erottuu vaaleita pisteitä ja läikkiä. Pisteistä syntyy avaruudellinen vaikutelma, mielikuva tähtisateesta. Kasvojen ilme näyttää hieman surulliselta, ehkä avoin rintakehä mahdollistaa sisään lukittujen, patoutuneiden tunteiden nousta pintaan ja tietoisuuteen. Keskelle rintaa kohdistuu pensselinvedon kaltainen musta viiva, joka jatkuu ylös kuva-alan ulkopuolelle. Syntyy vaikutelma, että jokin syöksyy alas kohti rintakehää. Luoti kenties? Toisaalta liikkeen voi kuvitella kulkevan myös toiseen suuntaan eli saattaa olla, että musta viiva vetääkin ylöspäin. Ehkä irtoan maan vetovoimasta kohti avaruutta tai kenties sielu, henki tai tietoisuus etääntyy ruumiistani. Ehkä kuvassa tapahtuu abduktio, ruumiista irtautuminen, loitonnus tai ehkä kyseessä onkin esitys kuoleman hetkestä, unenomaisesta, kuvitellusta ja romantisoidusta sellaisesta.
Kuva on uudelleentulkinta Robert Capan Kaatuva sotilas / The Falling Soldier -valokuvasta (Capa 1936). Linkki kuvaan: https://www.metmuseum.org/art/collection/search/283315.
Capa kuvasi kuuluisan kuvansa Espanjan sisällissodasta elokuussa vuonna 1936. Sen väitetään esittävän sotilaan kuoleman hetkeä. Hetkeä, jolloin tasavaltalaisten joukoissa taisteleva sotilas saa luodin osuman päähänsä ja hänen kuoleva kehonsa on juuri kaatumassa maahan, kohti omaa varjoaan, kivääri yhä toisessa kädessä roikkuen.
Capan kuva on irronnut (jo aikaa sitten) omasta asiayhteydestään. Se ei kuvaa enää pelkästään tuota tragediaa vuorilla Espanjassa, Córdoban lähellä, Cerro Murianon kylän tuntumassa, vaan siitä on tullut allegoria kuoleman läheisyydestä. Siitä on tullut ikoninen kuva ihmisestä sodassa, sodan seurauksista ihmiselle, kaatumisesta, kuolemasta. Se on varmasti yksi laajimmalle levinneistä sotaa käsittelevistä valokuvista.
Kuvassa lienee siis jotain hyvin erityistä, jotain niin onnistunutta tai vaikuttavaa, että sitä yhä uudelleen halutaan tuoda esiin ja julkaista. Ehkäpä juuri luodin osuma, tuo kuoleman ja elämän rajapinnan kuvaus on se, mikä tässä teoksessa kiehtoo, järkyttää ja shokeeraa. Kuva tuntuu viestittävän, että kuolema on hyvin kapean luodin lentoradan päässä meistä ihmisistä. Näin kuva muuttuu symboliseksi esitykseksi elämän hauraudesta, sen alkuperäinen Espanjan sisällissotaa dokumentoiva merkitys etääntyy. Kuvasta tulee suurempi, ikonisempi ja myyttisempi kuin itse tapahtuma, jota se alun perin pyrki todistamaan. Yhden sotilaan kuolema rintamalla ei enää ole niin merkittävää, vaan ulkovalokuvalliset, ei itse valokuvan todistamasta todellisuudesta esiin nousevat merkitykset korostuvat ja kuva loittonee kärsimyksestä.
Loitonnus
Kaatuva sotilas -kuvasta toisinnetun valokuvateoksen tekijänä, haluaisin että kuvani välittämä viesti saisi katsojan havahtumaan, pohtimaan ja jollain tavoin jopa toimimaan kärsimyksen vähentämiseksi maailmassa. Haasteiksi kärsimystä käsittelevien kuvien viestin välittämisessä ja tulkinnassa voivat muodostua kaupallistuminen, viihteellistyminen tai esimerkiksi kuvan kuvaajan merkityksen liiallinen korostuminen. Myös halumme ulkoistaa kärsimyksen kokemus tai romantisoidut esitykset kärsimyksestä voivat loitontaa kuvan viestiä ja näin tukea kärsimystä aiheuttavia valtarakenteita.
Monet ihmiset ovat kiinnostuneita katsomaan kärsimystä ja väkivaltaa esittäviä kuvia. Pohjimmiltaan kyse voi olla ihmiselle hyvin primääreistä ja tiedostamattomista ominaispiirteistä. Väkivallan ja veren näkeminen havahduttaa meidät analysoimaan, onko tilanteessa vaaraa itselle tai läheisille. (Newton 2020, 116.) Koska ihmiset, osin tiedostamattaan, reagoivat voimakkaasti väkivaltaista kuvastoa sisältäviin valokuviin, kyetään tätä ilmiötä käyttämään myös kaupallisesti hyväksi. Väkivaltakuvien avulla myydäänkin esimerkiksi uutisia tai taidetta. Jos kuvan myyminen muodostuu sen päällimmäiseksi tavoitteeksi, kuva väistämättä etääntyy sen alkuperäisestä kärsimystä käsittelevästä merkityksestä. Ehkä kuva ja siihen liittyvät markkinat alkavat tällöin kertoa ihmisestä enemmänkin ahneuden kuin kärsimyksen näkökulmasta.
Robert Capa sai jo eläessään huomattavaa henkilöön kohdistuvaa huomiota The Falling Soldier -kuvan kuvaajana (Sontag 2003, 30). Taiteilijaan ihmisenä tai persoonana kohdistuvan julkisuus on omiaan hämärtämään taiteilijan töiden sisällöllisiä merkityksenantoja (Mäki 2017, 354). Sisällön sijaan taiteilijan ominaispiirteet tämän vaikuttavan kuvan ”luojana” korostuvat. Tekijästä muodostuu sankarikuvaaja tai tähtitodistaja (Sontag 2003, 30–31). Kuva alkaa saada uusia julkisuusarvoon tai kuuluisuuteen perustuvia merkityksiä ja se alkaa viihteellistyä. Jos valokuvan aihepiiri on kuoleman vakava, kuten sodat ja niiden aiheuttama kärsimys ovat, on tämän kaltainen viihteellistyminen kuvan sisällön tai viestin uskottavuuden näkökulmasta ongelmallista. Rehellisimmät esitykset sodasta ja katastrofeista ovat niitä, jotka näyttävät vieraimmilta ja siten vähiten tunnetuilta (Sontag 2003, 55).
Väkivaltaa tai kärsimystä käsittelevien valokuvien katsomiseen liittyy halu ulkoistaa kärsimyksen kokemus. Väkivaltaa tai kärsimystä esittävät kuvat herättävät meissä kiinnostusta ja usein myös pyrkimystä yrittää ymmärtää syitä niiden esittämän väkivallan taustalla, mutta samalla saatamme reagoida niihin kuin kyseessä olisi jonkun muun ongelma, toisen kärsimys, ei omamme. Emme ehkä kykene myötäelämään toisten tuskaa niin syvällisesti, että se aiheuttaisi meissä välttämättömän tarpeen toimia kärsimyksen vähentämiseksi tai poistamiseksi. Ajattelemme, että omassa elämässäkin on riittävästi murheita kannettavaksi, huolehtikoot toiset omista murheistaan. Muiden kärsimyksen edessä joutuu havahtumaan perustavanlaatuiseen kysymykseen siitä, kykenenkö minä ihmisenä tosiasiallisesti ja syvällisesti koskaan ymmärtämään toista ihmistä tai olentoa tai heidän kärsimystään.
John Berger kuvaa esseessään ”Valokuvia tuskasta” sotavalokuvan katsomisen hetkeä. Yleisesti ajatellaan, että kärsimystä esittävien kuvien pyrkimyksenä on herättää meissä riittävän voimakasta osanottoa, joka taas saisi aikaan halun toimia. Tosiasiallisesti tällaiset kärsimyksen näkemisen hetket ovat kuitenkin niin yhteismitattomia muiden elämämme hetkien kanssa, että ne aiheuttavat vain havahtumisia omaan moraaliseen vajavaisuuteemme eli kuvien näkemisen shokeeraavasta vaikutuksesta huolimatta ne eivät saa meitä toimimaan. Tämä moraalisen vajavaisuuden kokemus järkyttää meitä kuvan katsojia yhtä paljon kuin itse sotakuvassa esitetyt kauheudet. Sen seurauksena kenties vain alistumme hyväksymään oman riittämättömyytemme, mistä johtuen sotavalokuva ja itse sen taustalla oleva sota epäpolitisoituvat tehokkaasti. Näin ”valokuva muuttuu todisteeksi ihmiskunnan yleisestä tilasta. Se ei syytä ketään ja samalla syyttää kaikkia.” Sotavalokuva ei välttämättä johda tekoihin kärsimyksen poistamiseksi vaan saattaakin tukea sotaa käyviä ja kärsimystä aiheuttavia valtarakenteita. (Berger 1987, 126–127.)
Oman toisinnetun valokuvani romanttinen tyyli, ruumiista irtautumisvaikutelmineen ja maalauksen kaltaisine tähtisademielikuvineen, mystifioi kärsimystä. Se viittaa enemmän sisäiseen tunteeseen tai haluun vapautua kuvitellusta kärsimyksestä kuin oikeasti tapahtuneeseen kärsimyksen kokemisen hetkeen. Kuvani kaltaiset romanttiset esitykset saattavatkin etäännyttää katsojaa aktuaalisesta kärsimyksen kokemuksesta. Kuvasta tulee taideteos ja taiteilijan tulkinta maailmasta. Kuvasta tulee esteettinen kokemus. Se ei vaadi suoraa toimintaa. Näin katsojan kokemuksellinen prosessi kärsimyksestä muuttuu kompleksisemmaksi tai monimerkityksellisemmäksi ja tarve toimia kärsimyksen lopettamiseksi vähenee.
Lähennys
Ihmisenä olo on kontroversaalia. Maailmassa esiintyy paljon kärsimystä, myös sellaista, jonka me ihmiset itse aiheutamme ja jota voisimme omilla toimillamme vähentää. Esimerkkinä vaikkapa sodat. Vaikka tiedämme minkälaista tuskaa ja tuhoa ne aiheuttavat, sallimme niiden tapahtua. Samaan aikaan käsittelemme tätä kärsimystä esimerkiksi taiteen keinoin. Taide itsessään on yksi hienoimmista ja koskettavimmista inhimillisen toiminnan ja välittämisen muodoista. Ristiriitaista on se, että ihmisenä kykenemme näihin molempiin. Sotaan ja taiteeseen. Tuhoon ja luomiseen. Luomaan kärsimyksestä taidetta. Tuntuu että taide, kärsimyksen kuvaus, loittonee itse kärsimyksestä, mutta samalla se ikään kuin lähentyy tai imeytyy takasin kärsimyksellä ”jalostettuina” taideteoksina, muistuttamaan meille ihmisille siitä mitä me olemme.
Lähteet:
Berger, J. 1987. Toisinkertoja. Suom. M. Lintunen. Helsinki: Literos.
Capa, R. 1936. The Falling Soldier. The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 12.11.2025. https://www.metmuseum.org/art/collection/search/283315.
Mäki, T. 2017. Taiteen tehtävä: Esseitä. Helsinki: Into.
Newton, J. 2020. Photojournalism Ethics. The Routledge Handbook of Mass Media Ethics. New York, London: Routledge.
Sontag, S. 2003. Regarding the Pain of Others. New York: Picador.